Kuntavaalit

Olen ehdolla Ilmajoen kunnanvaltuustoon, Keskustan ryhmässä.  Syitä on kaksi:   ensinnä yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat minua ja toiseksi haluan, että Ilmajoki säilyy elävänä kuntana, vilkkaana paikkakuntana.  Meinaan pian avata eri blogin sille asialle.

Osoite on:  http://heikki-ilmajoen-valtuustoon.blogspot.fi/

 Heikki (nro 50)

Keikka jäi kesken

Sierra Leonen ajasta tulee helposti käytettyä sanontaa ”keikka on tehty”.  Kirjoitin itsekin niin Facebookkiin, kun lähdin kotiin.  Mutta se ei ole oikein, tämä keikka ei tullut valmiiksi. 

Vaikka omalta osaltani pesti nyt päättyi, ei tehtävä ole tehty.  Tehtävä on niin laaja, että sille ei ole edes yritetty vakavasti määritellä loppua.  Itsekin tekisi mieli jatkaa, mutta toivottavasti joku toinen, esim.  metallialan opettaja, tulee Suomesta jakamaan kokemuksiaan raudan käsittelystä ja opetuksen jakamisesta Sierra Leonen opettajien kanssa.  

Työelämäyhteydet

Suomessa ja Euroopassa puhutaan paljon koulujen työelämäyhteistyöstä ja koulutuksen tarvevastaavuudesta.  Ja toisaalta korostetaan, että koulujen, varsinkin korkeakoulujen, pitää olla mukana kehityksessä, ja vetää kehitystä tekemänsä tutkimuksen avulla (TKI-toiminta, tai englannista lainaten RDI:  Research, Development and Innovations).

Koulujen TKI-toiminta vie tavallisen suomalaisen opettajan kannalta välillä jopa ärsyttävän paljon huomiota itse opetukselta.   Valitetaan, aiheestakin, että kaikki huomio keskitetään projekteihin ja ydintehtävä eli opetus jää syrjään.  On se niinkin, mutta voi se olla toisinkin. 

Käden taidot kunniassa

Sierra Leonen ammattikouluissa oman alan kehittäminen ei ole pääasia.  Pääasia ei ole edes oman alan laaja opetus vaan tekeminen, käden taitojen oppiminen.  Se tuottaa kadehdittavaa osaamista, mutta sen haitta on pysähtyneisyys.  Koulu ei ole mukana maailman muutoksessa.

Ruuanvalmistus- tai kirvesmieskoulutuksen laajuutta perustellaan sillä, että näitä ammatteja tarvitaan.  Tottahan se, katujen varret ovat täynnä pieniä kojuja, joissa myydään ruokaa ja melkein yhtä paljon on pieniä puusepän verstaita, jotka käsityönä tekevät hyllyjä ja pöytiä.  Käsityötaitoa ja lihasvoimaa on syytä arvostaa paljon, mutta tuotteet eivät näytä pärjäävän markkinoilla, kun ulkomainen teollisuus tuo samaa tuotetta myyntiin halvemmalla.  Ja valitettavasti tuontituote on myös ”hienompaa” ja käsityö on vain tavallista, Sierra Leonessa ja monessa muussa köyhässä maassa.

Kehitys menee menojaan

Ei minulla tilastoa ole käytettävissä, mutta (ennakkoluuloisen?) vahva käsitys, että liian monella ”Salonen” ammattikouluilla oppiaineina ovat ainakin Catering, Carpentry, Hairdressing ja Tailoring.  Ja aika usein myös perinneaiheet Weaving (kudonta) sekä Gara tie-dying (värjäys).   Näitä täydentävät Masonry (muuraus ja talonrakennus) sekä Welding (hitsaus), ja ehkä myös Car repair (auton korjaus).  

Koulut eivät panosta uusiin toimialoihin.  Puutetta on mm.   raskaskoneiden korjaajista ja kuljettajista (maassa on paljon kaivostoimintaa) ja kylmälaitteiden asentajista, eikä aurinkosähköpaneeleita saada asennettua, eivätkä kuljetukset toimi kuljettajien puutteessa.

Em.  ongelmat on helppo huomata ja keksiä vielä muutama esimerkkikin mitä oppiaineita puuttuu.  Mutta miten laittaa muutos tai kehitys edes alkuun – siihen on vaikea vastata.  Nykyisilläkin aloilla ongelmana on oppimateriaalien puute.  Materiaalin puute ei tarkoita Sierra Leonessa oppikirjoja, paperia tai kyniä, vaan, että koululla ei ole sementtiä betoniin, tai rautaa betoniraudoitukseen, tai puuta rakennustelineisiin, tai tukankuivaajia Hairdressing-luokkaan.  Uuden oppiaineen aloittaminen ja sen tarvitsemiin laitteisiin investoiminen on vaikeaa, kun esim.  kirvesmiesopetuksessa rahat ja sähkönsaanti eivät riitä siihen, että lankut sahattaisiin sirkkelillä eikä pistosahalla.  (Toinen asia on, että mukava yksityiskohta tärkeimmällä yhteistyökoulullani oli, että mahonkilankkuja sahattiin vanhalla pistosahalla, jonka merkki oli Terä.) 

Määritelmien opettelusta tiedon hankkimiseen

Omaksi työkseni muodostui Sierra Leonen ”keikalla” auttaa paikallisia opettajia tuntisuunnitelmien tekemisessä, miettiä heidän kanssaan tuntien valmistelua.  Jouduin miettimään opetuksen havainnollistamista niin kampaamon hygienian kuin talon perustusten kannalta.  Aiheesta piti ymmärtää sen verran, että tiesi mistä on kyse eikä menettänyt uskottavuuttaan. 

 Käytännössä sain valita aiheet: en ottanut aiheeksi hiusten kiharrusta vaan esim.  hygienian, koska katsoin, että jälkimmäisessä pärjään paremmin.  Sitten mietittiin kollegan kanssa, miten hygieniaa voi opettaa muutoin kuin luennoimalla tai kertomalla määritelmät ja työohjeet.  Eivät muutkaan keinot rakettitiedettä ole, vaan tavallisia parikeskusteluja, ryhmätöitä ja tehtäviä, joissa vaikka harjoittelupaikoista kerätään hyviä ja huonoja esimerkkejä noudatetuista käytännöistä.

Paperiton koulu

Yllättävän helppoa oli sopeutua tilanteeseen, jossa ei ole monistepaperia jaettavaksi eikä sähköisiä apuvälineitä kuten tietokonetta.  Ainakaan meidän yhteistyökouluissamme ei ole varaa jakaa opiskelijoille A4-papereita eikä tietokoneita ja projektoreita ole luokkakäytössä. 

Alussa haaveilin kännykän käytöstä opetuksen apuna, mutta sekin osoittautui kalliiksi.  Kännyköitä on kyllä riittävän monella, mutta ei puheaikaa eikä ehkä lataustakaan.   Monesti kännykät ladataan nimittäin maksullisissa latauskioskeissa, ja silloin on ehkä liikaa pyydetty, että niitä käytetään ryhmätöiden tallennusvälineinä.  Tosin asia jäi minua vaivaamaan, että oliko se lopulta niin…

Puute johon en sopeutunut, oli monien opiskelijoiden lukutaidottomuus.  Syy on usein, että alkeiskoulu oli jäänyt kesken.  Ongelmaa korostaa, että vaikka englanti on virallinen kieli, ei se ole oikeastaan kenenkään äidinkieli.   Bo´n kaupungissa, jossa asuin, äidinkieli oli tavallisesti ns.  heimokieli mende tai sekakieli krio.   Krio auttaa vähän englannissa, mutta arvaan, että sen pohjalta englantia ymmärtää saman verran kuin meikäläinen viroa.

Opettajat harjoittelemaan

Bo´n koululla pääsin pitämään kunnon koko päivän työpajan, workshopin, koulun opettajille.   (Tai oikeastaan kahden koulun opettajille, sillä työpajassa mukana olivat myös Zimmin opettajat ”puskasta”.  Ja lisäksi oli lyhyemmät versiot työpajoista sekä Kabalassa että Makenissa.)  

Työpajojen ydin oli laittaa opettajat tekemään niitä samoja tuntisuunnitelmia mitä olin heidän kanssaan aiemmin vääntänyt kokoon kahden kesken.  Kahden keskisiä palavereja varten minä tein valmistelut, mutta työpajassa opettajat joutuivat itse tekemään tuntisuunnitelmansa. 

Itseni kannalta Sierra Leonen aika oli ylellistä.  Kolme kuukautta aikaa miettiä oman ammatin ydinkysymyksiä.   Ja nähdä maailmaa näkökulmasta johon Suomessa ei törmää.

Heikki 

Alushousujen liikevaihto

Sierra Leone on YK:n hyvinvointi-indeksillä mitattuna viidenneksi surkein maa – anteeksi epäasiallinen ilmaisu, mutta sitä se mielestäni tarkoittaa.   Katso HDI, esim. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Inhimillisen_kehityksen_indeksi

Se olikin rikas paikka

Minulle on kahdesti käynyt ulkomailla niin, että ensin joku paikka tuntuu tosiaan köyhältä, mutta kun sinne palaa takaisin naapurimaasta, huomaa, että ei se ollutkaan niin.  Kerran näin kävi Romanian ja Moldovan rajalla, Moldovasta palatessa.  Nyt tuntui samalta Sierra Leonessa syvältä maaseudulta kaupunkiin palatessa.  Kävin viikko sitten kunnolla ns. puskassa eli maaseudulla surkeiden teiden, ja tiettömien taipaleiden takana.  Sieltä palatessa Bo´n, sen laitakaupunki, näytti taas kulutusparatiisilta.  Ruokaa riittää, tavaraa on tarjolla ja okadalla pääsee (okada on moottoripyörätaksi).  Ja ihmiset ovat hyvin pukeutuneita. 

Olut on raskasta 

Perinteinen hintamittarikin heittää häränpyllyä – sillä eikös yleensä maaseudulla päivittäistavarat ja palvelut ole halvempia kuin
kaupungeissa (paitsi ehkä bensa, jossa hinnassa huomioidaan kunnolla rahti).  Bo´ssa paikallinen olut maksaa 4000 leonia.  Zimmissä, jos on niin hyvä tuuri, kuulemma, että olutta löytyy, eli sitä on saatu tuotua sinne, maksaa pullollinen 9000 leonia.  Zimmistä, pikkukaupungista, on matkaa joko isoihin päätien varren Kenemaan tai Bo´hon noin 80 km.   Moottoripyörällä aikaa menee 4-6 tuntia.  Minun kuskiltani meni viisi tuntia.  

Kuorma-autojen matka-aikaa joudutaan mittaamaan toisinaan kuukausissa. Näin kaksi mutaan juuttunutta autoa, joiden porukka oli leiriytynyt vahtiin auton ympärille odottaen kuivaa kautta.  Oluesta yms.  kaupunkien herkuista on siis syytä ottaa kova hinta. 

Ikäpyramidi alueittain

Näitä huomioita on vähän uskaliasta kertoa, koska havainnot ovat todellisuudessa aika vähiä.   Mutta jatkan.  Ikärakennekin on maaseudulla ja kaupungeissa vastakkainen.  Bo´ssa tuntuu, että kaikki ovat noin 15 ja 35 ikävuoden väliltä.  Olen joskus aamulla töihin mennessä asiaa laskeskellut, ja päätynyt, että tuohon haarukkaan mahtuu 70-80 % vastaantulijoista.  Loput ovat nuorempia.  Puskamatkan kylissä yli nelikymppisiä oli puolet tai enemmän.  Vanhoja ihmisiä oli silmiinpistävän paljon. 

Seuraushan em.   ikärakenteesta on, että elinkeinotoiminta kasvaa kaupungeissa ja kuihtuu maaseudulla.  (Ja viitaten edellisiin riisiblogeihin, niin pakistanilaisten on tehostettava entisestään riisintuotantoa, jotta ruokaa riittää, kun täällä viljely vähenee.  (Mikähän mahtaa olla Induksen veden laatu Pakistanissa?))

Kaupustelijan kate on pieni

Alushousujen myyjistä minulla ei ole kuvaa, siis tämä kelvatkoon.

Edellä viittasin pukeutumiseen.  Nimittäin ihmiset ovat lähes kaikki täällä hyvin pukeutuneita – kiitos länsimaiden kirpputorien ja ”vaatekierrätyksen”.  Täällä ei enää vaatteita kannata suuremmin tuottaa, koska Aasia tekee ne halvalla, me käytämme alkuun ja täkäläiset loppuun.  Käytetyt, hyvät miesten alushousut maksavat 8000 leonia ulkomaalaiselle eli 1,1 e.   Päivässä myyjäpoikapari kertoi myyvänsä noin 100 000 leonilla eli ehkä 14 e.   Siis kaksi miestä – 7 euroa kummallekin liikevaihtoa.  Katteet ovat aika pieniä.   Eli ei kaupungissa asuminenkaan herkkua ole kaikille.

Heikki

Ps.  En oikein tiedä mitä tekisin.  En ole ennen ostanut, enkä kai käyttänytkään, muiden jo käyttämiä alushousuja.  Paitsi ehkä potkuhousuina joskus 50-luvulla. ;)

Pps.  Huom!  Ja kaikesta tästä huolimatta ihmiskunta elää aika hyvin – sierra leonelaisetkin ovat tavallisesti oikein hyvinvoivia.  Köyhimmillä ruokavalio on varmaan liian riisi- tai kassavapainotteinen, ja huonoina aikoina niistäkin on puutetta, mutta tavallisesti riisiä tai kassavaa täydennetään runsaasti kalalla ja pähkinöillä.  Lopputulos voi olla jopa mallikelpoinen ravitsemuksen kannalta.

Vähän lisää riisistä

Uutta satoa istutaan Bo kaupungin keskustassa.

Kirjoitin pari viikkoa sitten, että pikkukalat syövät riisin taimia, siis vahingoittavat sitä.   Hajanaisilla kyselyillä ja hakemisella en ole asiaa pystynyt varmistamaan.  Löytäiskö joku muu varmistuksen?

Kasvuaika eikä istutusaika

Ja muutakin täydennettävää edelliseen juttuun.   Kaupunkialueen riisi ei välttämättä ole istutettu sen aikaisemmin kuin maaseudun vaan kyse on siitä toisesta todennäköisestä mahdollisuudesta.  Naapureideni kaupunkiriisit ovat aikaisempaa lajiketta. Riisin kasvuaika vaihtelee noin 100 ja 180 päivän välillä.

Sadonkorjuu viidakkoveitsellä

Sadonkorjuun ehdin sittenkin näkemään, vaikka harmittelin edellisessä kirjoituksessa, että en pääse sitä näkemään.  Kuvia en kuitenkaan saanut. 

Leikkuupuimureitakin (ajopuimureita) on käytössä muutamia, arvattavasti koko maassa.  Suuri osa isojenkin viljelmien riisistä korjataan käsityönä ja niittovälineenä on viidakkoveitsi.  En jaksa ymmärtää miksi kumarrella sen kanssa eikä käytetä viikatteita, mutta niin näyttää olevan.  

Korjattu riisi puidaan monella kaupallisillakin viljelmillä tappurilla eli paikalla seisovalla puimakoneella.  Sen jälkeen riisi kuoritaan ja mahdollisesti ”kiillotetaan” ja vielä parboiled-käsitellään.  

Puukko niittokoneen sijasta

Riisiä aidattuna villieläimiä vastaan.   Huomaa kasvutiheys.
Puukko on ihan tomiva niittoväline.

Omavaraisviljelyssä mm.   puinti/kuoriminen tehdään huhmareella.  Varmaan jonkinlainen varstakin on käytössä.  Toinen vaihtoehto korjata sato pellolta tavallisella puukolla, jonka kanssa kouraan kerätään sopiva nippu.  Siis kuin kerättäisiin kedon kukkia. 

Kerron tätä koska olen hämmästynyt, mm.  omasta tietämättömyydestäni.  En ole kunnolla ymmärtänyt mitä tarkoittaa omavaraisviljely.  Se vaatii vähemmän resursseja kuin olen ymmärtänyt, mutta samalla sen tuottama ruokaturva on huono – riski katovuosiin on läsnä.

Kuljetukset toimivat, vaikeuksien kautta

Saman asian yksi puoli ovat paljon päivitellyt huonot tiet Afrikassa ja ehkä muuallakin tropiikissa.  Suomessa en ymmärtänyt mitä tarkoittaa huono tie.  Esimerkkinä, pääsin matkustamaan moottoripyörän jopparilla maanantaina Zimmistä Kenemaan eli noin 80 km tai 5 tuntia.  Tie ei ole aivan pääteitä, mutta käytetään myös rahdinajoon Liberiaan.  Pikitietähän matka kestäisi yhden tunnin.  Meiltä meni viisi tuntia kahdella varttitunnin tauolla, ja jollain lyhyillä pysähdyksillä kahluupaikoilla.  Tiellä oli liikkeellä muutama kuorma-auto, ja kaksi kuormuria oli juuttuneena saveen.  Autojen porukka oli leiriytynyt ympärille vartioon odottamaan, että tulee kuiva kausi, ja auto ehkä saadaan irti. 

Näissä kuljetusolosuhteissa omavaraisviljelyllä sekä moottoripyörillä on puolensa.

Korjuuvalmista riisiä.  Takana oleva vihreä sekä rikkaruohoa että myöhempää lajiketta (kuivan maan riisiä, Upland-rice).

Riisiä odottamassa puimakonetta.

Tavallinen kuivuri.

Parboiled riisin valmistusta.

Kuivaaminen parboilingin jälkeen.  Tuttu lavakuivuri.

Riisin puimista, tai oikeastaan jo kuorimista.

Urbanisaatiosta ja maataloudesta

Kirjoitin jo toiseen, virallisempaan Opettajat ilman rajoja-blogiin, että riisi alkaa tulla tähkälle Sierra Leonen alkavassa ”kesässä” (tai miksi tätä vuoden aikaa kutsuisi, kun lämpötilat selvästi nousevat ja päivät kirkastuvat, mutta kasvit alkavat tuleentua, ja päiväkin vähän lyhenee.  Asiallisesti kyse on siis alkavasta kuivasta kaudesta.)   (Eikä sitä virallista tekstiä ole vielä julkaistu.) 

Elokuussa kun tulin, riisiä istutettiin varsinkin isoimmilla pelloilla.  ”Kaupunkiasuntoni” pienemmillä  lähipelloilla riisi oli elokuussa jo lähes kokonaan istutettu ja niistä ensimmäiset tulevat tulevat nyt tähkälle, tai pitäisi kai sanoa röyhylle.  Jos oltaisiin Suomessa, olisi selvä, että lähipelloilla kasvukausi alkaa aikaisemmin, mutta tässä ilmastossa se ei varmaankaan pidä paikkaansa ;).   Ehkä todennäköisempi syy on, että kaupunkipelloilla on enemmän työvoimaa käytettävissä ja istutus siksi aikaisemmassa.

Paikallinen viljely näyttää kalliilta

Nimittäin… en tiedä, mutta minusta näyttää, että Sierra Leonen, entisen riisin viejämaan nykyinen tilanne on niin huono, että sen maatalous ei pysty kilpailemaan teknistyneempien maiden riisin kanssa. 

Koneellistettu riisin viljely, ehkä Thaimaassa, Pakistanissa tai Brasiliassa, on niin paljon tehokkaampaa, että täkäläinen suurimittakaavainen, mutta paljon yhä käsityöhön nojaava riisinviljely, tulee liian kalliiksi.   Sille Sierra Leonen asukkaalle, jolla ei ole omaa palstaa (kaupungissa tai maalla), on halvempaa ostaa ulkomaista riisiä kuin omaa tuotantoa.   Tämä on vasta ”tutkimushypoteesini”, mutta minulla on tilattuna tapaaminen jo paikallisen suuren riisinviljelijän kanssa.  Ehkä asia selviää.  Ja pitää myös varmistaa kuluttajahinnat!   Tosin en ole löytänyt myynnistä kaupasta tai kojuista muuta kuin tuontiriisä tai em.  suurviljelijän riisiä (Lione Mountains). (Tuontiriisi maksaa 100000-200000 Le/50 kg.  Se on tavallinen vähittäispakkaus, josta sitten myydään kyllä naapurustossa mitoittain, esim.  puoli gallonaa)

Edellä oleva tulee mieleen siitä, että riisipelloilla näki varsinkin elokuussa 3-5 miehen ryhmiä, kääntämässä maata istutusta varten, kuokalla.  Pinta-alaa oli ympärillä suuruusluokassa 50-100 hehtaaria.  Olihan siellä näitä ryhmiä ehkä neljä yhtä aikaa, mutta silti homma ei voi edetä samassa tahdissa kuin kasvukausi. 

Aikataulut pellolla eivät pidä 

Toisaalta traktoreita olen nähnyt yhteensä täällä 6 tai 7 kappaletta eli kovin yleistä maan muokkaus traktorillakaan ei ole (ja tätäkin pitää täydentää, että maassa on ainakin yksi hollantilaisten viljelijöiden vetämä urakointiyritys, jolla näyttää olevan Valtrojakin kalustossa).   Tarkoitan, että tällä kapasiteetilla em.   sata hehtaaria ei tule hoidetuksi paljon mitenkään.  Hintaa kertyy, vaikka miehet olisivat töissä nälkäpalkalla ja kuitenkin riisin istutus venyy liian pitkälle ajanjaksolle.  Lopputuotteesta tulee kallista.  Tämä siis koskee maaseudun suurimittakaavaista viljelyä.  Omavaraisviljely on erikseen, oma ruoka tuotetaan tunteja laskematta.

Milla eletään slummissa?

Maailman mittakaavassa halvalla ruualla on iso merkitys.  Kaupungistuminen, ja slummiutuminen, tarvitsee sitä.  Kovin usein kaupunkiin, myös Euroopan kaupunkeihin, tullaan paremman elintason toivossa, tietysti.  Mutta läheskään aina se toive ei toteudu.  Muutto jatkuu kuitenkin, koska ruokaa on saatavilla, kiitos tehokkaan viljelyn parhailla tuotantoalueilla.  Onkohan maailmantaloudelle jopa hyväksi, että slummit kasvavat?

Kaupunkiviljelyä

Lisää kuvateksti

Kaupunkien riisipellot.   Asun siis Bo´ssa, jossa Wikipedia kertoo olleen vuonna 2014 noin 250000 asukasta.  Siis reilusti enemmän kuin Tampereella tai Turussa.   Omaa asuinpaikkaani voisi (sijainniltaan) verrata vaikka Tampereen keskustan ympärillä oleviin vanhoihin kaupunginosiin kuten Amuri, Pyynikki tai Pispala.  Ja silti, jos tästä harjanteelta ottaa 300 metrin ympyrän, niin olen kolmelta suunnalta riisipeltojen ympäröimä, yhteensä ehkä riisiä noin 20 ha.  Pieniä, muutaman kymmenen aarin lohkoja vieri vieressä.  Aika hyvin hoidettuja, mutta kasvusto on liian harvaa antaakseen kunnon sadon. 

Kalat riisin tuholaisina

Ojista saadaan vähän kalaa, tai ainakin sitä ongitaan yleisesti.   Ja kalat myös syövät riisintaimia!  Kävin kuvaamassa sitä röyhylle tullutta riisiä, ja pääsin juttuun naapurin kanssa, jonka pellolla oli ollut liikaa vettä ja kalat olivat syöneet pahasti taimia.  Se näkyi hyvin oraissa, latvat poikki vanhan vesirajan alapuolelta.   Tämäkin siis paikallinen havainto, mutta pitäisi vielä tutkia kirjallisuutta…, sillä en aivan luota vielä näihin kalavahinkojen merkitykseen. ;)

Etualalla "perunaa" eli bataattia ja takana kassavaa.
 Kummatkin vihanneksena.  Lehdeet syödään, ei mukuloita.
Takana keittiö savuineen

Sitä, kuinka tärkeitä nämä kaupunkilaisten riisipellot ja kassavat ovat maan elintarvikehuollolle, en pysty arvioimaan, mutta yleistä se on.  Kuten myös, että jokaisella pihalla on kanoja ja ankkoja ja siellä täällä myös vuohia.  Ja pari penkkiä kassavaa ja bataattia.  Nykysuomalaisena näen mielessäni kaupungin toisin kuin mitä se on nyt Bo´ssa, mutta tämän kaltaisia Suomenkin kaupungit olivat muutama sukupolvi sitten.  (Ja nyt kun meillä puhutaan kaupunkiviljelystä, niin mallihan on taas paljon edellisen kaltainen.)

Kaikki kantaa pään päällä

Minua on ruvennut harmittamaan, että en osaa kantaa mitään pääni päällä.  Ainakin Bo´ssa kaikki osaavat sen taidon.  Myös toimistomme koulutetummat miehet sekä naiset.   Vastaus kysymykseeni asiasta, on vähän kummasteleva, tietysti, kaikki osaavat.

Pään päällä voi olla melkein mitä tahansa, paljon tai vähän.  Esimerkiksi 12 Voltin kuorma-auton tai traktorin akku, noin 30 kg.  Varmaan hyvä paikka kantaa, koska pään päällä se on tasapainossa eli akkuhapot eivät roisku vaatteille.  

Pojat ja naiset

Akkuja olen nähnyt vain miehillä.  Mutta 4 tai 5 kennoa kananmunia menee kenen tahansa pään päällä.  Tosin kaupustelijoiden myymät kananmunat ovat usein valmiiksi keitettyjä, mikä tietysti helpottaa riskin ottamista.  Niitä kantavat yleisimmin ehkä 15 v pojat, mutta usein myös naiset.   Tavallisimmin naisilla pään päällä kulkee iso tarjottimellinen maapähkinöitä.  Ehkä vajaa 3 litraa kekona sellaisen 50-60 cm leveän muovitarjottimen päällä ja aina jossain sen reunassa.   Yleisimmin sentään etureunassa. 

Tytöllä oli harjoituksen vuoksi vadillinen pikkukiviä.

Lapset 

Lasten tehtävä on hakea vettä kaivolta.  Noin kymmenvuotiaat tytöt ja pojat, ehkä vähän useammin tytöt, kantavat päällään joko noin 15 litran ämpäriä tai keltaista kanisteria, johon mahtuu 3 tai 4 gallonaa.  Siis 13-18 litraa.  Hyvin se näyttää sujuvan.  Matkat täällä kaupungissa ovat lyhyitä; kaivoja on paljon ja koti lähellä.   Maaseudulla näkee usein illansuussa, että äiti ja noin 10-vuotias poika tulevat kauempaa polttopuita hakemasta.  Nippu ranteenpaksuisia, yli puolimetrisiä keppejä pään päällä.  En osaa arvioida painoa. 

Miehet

Nuorilla miehillä on useasti kevyt kuorma.  Mutta näkee myös raskaita kuormia.  Samankokoinen nippu kuin polttopuita, nipun halkaisija ehkä 40 cm, pyöreää rakennuspuuta 3-4 metrisiä – tarkoitan noin 10 jalkaa, kuten brittiläinen kansainyhteisö yhä ymmärtää – kulkee hyvin mukana, ja käsissä menevät muut rakennustarvikkeet.  Mutta usein kuorma on kevyempi, esim.  hyvä pino, reilu 30 cm eli 11-12 tuumaa T-paitoja, alushousuja, farkkuja, pyyheliinoja ym.  tekstiileitä.  Kukin kauppias erikoistunut tietysti omaan tuotteeseensa.  Varasto on päänpäällä ja esittelytuotteet käsivarsilla.  Myynnissä voi olla myös esim.   iso vati selkäreppuja tai kenkiä, kosmetiikkaa, hedelmiä, munkkeja, leipiä ym.

Ja minä en osaa kantaa muuta kuin pipoa.  Se harmittaa.

Heikki

Ps.  Sotkin y.o.  tekstiin tuumat ja gallonat, sillä eilen puutyön opettajan kanssa ihmettelimme miten opettaa pituusmittojen lukemista esim.  rullamitasta ja tulosten muuttamista eri yksiköiksi.  Desimaalit ovat kai yhtä vaikeita nuorelle tuumiin tottuneelle Foudylle kuin tuuman kuudestoistaosat minulle.  Tai tuuman 32. osat (se on 0,79 mm eli melkein yksi millimetri, ohuen sahan terän leveys).

Vettä iltahämärissä kotiin.

Reppuja myynnissä.

Pojat olivat ymmärtääkseni isän kanssa tekemässä urakkaa.

Tuntisuunnitelmia monesta aiheesta

 

Useampi viikkoa sitten kerroin, että tapaan silloin perjantaina Mohammedin.  Tapasin kyllä, mutta vasta tiistaina.  Ensimmäinen tapaaminen peruuntui.  Ehkä se oli ilmiötä ”this is Africa”.   Menimme koululle, kysyimme vahtimestarilta Mohammedia.  Vahtimestari soitti, ja vastaus oli, että Mohammed on ”out of the town”.  Lähdimme kuljettajan, tällä kertaa pomo, kanssa huonotuulisina syömään; perunanlehtikastiketta ja riisiä kantapaikassa, Obamassa. 

Kärsivällisyys kannatti

Seuraavan maanantaina sain Mohammedin puhelimeen ja sovimme uuden tapaamisen.  Nyt paikalla olivat kaikki koulun opettajat ja tietysti Mohammed sekä rehtori.  Yhteensä 12 henkeä.  Kärsivällisyys kannatti. 

Kyltti koululle.  Huomaa vihreä "Donor Partner".

Mutta myös jännitti – nyt pitää myydä itsensä opetuksen ammattilaisena samalla puheenvuorolla mm.  kosmetiikan ja hitsauksen opettajille.  Ehkä se onnistui, koska lopulta puhuttiin kolme tuntia opetussuunnitelmista, ryhmätöistä ym.  mahdollisista osallistamisen keinoista, ja kännykän käytöstä. Tai kollegat olivat kohteliaita, koska näkevät minut myös rahoittajan edustajana.  Virallisesti en sitä ole, mutta ymmärrän näkökulman.

Hakupaperit jätetty.

Yhtäläistä, mutta suuria eroja

Taas törmäsin siihen, että monet ongelmat ovat kovin samanlaisia kuin meillä.  Miten käyttää kännykkää opetuksessa, kun kolmanneksella ei ole sitä, tai kun kännykän viestit varastavat mielenkiinnon.  Mutta on erojakin.  Tuli vähän avuton olo, kun kollegat kertovat, että kolmannes ei osaa lukea. 

Lopputulos oli, että tapaan ainakin pääosan opettajista kahden kesken ja pohdimme sekä opetussuunnitelmia että erityisesti tuntien valmistelua.  Miten tehdä opetuksesta käytännöllistä ja tehokasta kun vain aikaa on runsaasti, kaikkea muuta vähän.

Tieto ei ole käden  ulottuvilla

Metallityöluokka

Koulutuksen eroista pitää vielä jatkaa.  Meidän, suomalaiseen opetukseen netti vaikuttaa paljon.  Ammattilehdillä ja oman alan koulutustilaisuuksillakin on suuri merkitys.  Näistä kaikista haetaan työnopetukseen vähintään uutta tietoa ja mallia uudenaikaisimmista työvälineistä ja -tekniikoista.  Samalla on alkanut erilaisten taitojen, yksityiskohtien video-ohjaus netin kautta.  Vähän teoreettisemmassa opetuksessa netistä haetaan virikkeitä, powerpointteja omien pohjaksi tai tueksi, teetetään tehtäviä ja seurataan alan etenemistä. 

Nyt minun pitää auttaa opettajia, joilla tätä mahdollisuutta ei ole.  Tai onhan Sierra Leonessa netti, mutta ei niin kuin meillä.  Se maksaa, tietokoneita on murto-osa siitä mitä meillä, yhteydet ovat hitaita ja heikkoja jne.   Sähköt ovat poikki joka päivä.  ´Tuli vaan mieleen…´, kun mietin hygienian opetuksen järjestämistä ruuanvalmistuksessa, tai puutyön liitosten tekemistä: mistä otetaan ne kaavakuvat ja luokittelut bakteereista, lämpötiloista, säilytysajoista ym., jotka meillä ovat niin käden ulottuvilla.  Jos opettaja on omina opiskeluvuosinaan ollut tunnollinen, voi hän käyttää silloin tekemiään muistiinpanoja.  Mitään muuta ei ole käden ulottuvilla.  Ero on suuri meidän tilanteeseemme nähden.

Ja huom!  Sitten jos täkäläinen opettaja on päässyt hakemaan em.  asioita netistä, niin sivut ovat englannin kieliset.  Se on on vieraskielistä materiaalia niin täkäläiselle kuin suomalaiselle, vaikka englanti onkin ”Salone´n” virallinen kieli.

Heikki

Ps 1.   Kirjoitin edellä olevan useassa vaiheessa.  Tässä välissä olen oppinut, että ainakaan meidän yhteistyökoulumme opettajilla ei ole nettiä käytössään, jolleivat mene Internet-Cafeeseen.  Siellä tunti maksaa saman kuin lounas täkäläisittäin kohtuullisessa ravintolassa.  Lisäksi tunneilla ei jaeta monisteita, koska ei ole paperia eikä monistuskonetta. Näillä mennään… 

Ps2.   Tätä kirjoittaessani kirkonmenot naapurissa ovat kääntyneet luterilaisella korvalla kuunnellen jumalattomiksi ;).  Tähän saakka on kuulunut mukavaa kantria ja gospelia, noin neljä tuntia.  Nyt meno alkaa olla kiihkeätä.  Äänet kohoavat käskeviksi ja taustalle tulee diskokomppi.  Ääni kuuluu, koska majapaikan - sinänsä hyvän majoituksen - katto ei ääntä eristä.  Tavallinen kattorakenne on aaltopeltiä ja jos sisäkatto on, se on joko jotain levyä tai kuten tässä talossa tiiviisti vierekkäin asetellut rangat, pyöreätä luonnonpuuta – sellaisia kuin kuusinäreet meillä.  Ääni kuuluu hyvin.

Alusine, okada-kuski eli moottoripyörätaksi.
Pyörä okadoilla on aina intialainen TVS Victor

Heikki, sunnuntaikuski.
"Slash and burn" metsäpolulla.